Kehitysyhteistyö eli kehitysapu tarkoittaa teollistuneiden maiden antamaa taloudellista tai aineellista tukea kehitysmaille. Kehitysapu jaetaan julkisista varoista joko lainana tai tukena ja avun päätavoite on kehittää taloudellista kehitystä ja hyvinvointia avun kohdemaassa. Myös valtiosta ja verovaroista riippumattomat järjestöt ja organisaatiot harjoittavat kehitysyhteistyötä.

Suomen kehitysavun historiaa

Suomen liittyessä YK:n jäseneksi vuonna 1955 toi mukanaan velvollisuuden kehitysapuun osallistumiseen. Tuolloin kehitysapu tapahtui YK:n kautta ja oli hyvin pienimuotoista. Sodasta ja sotakorvauksista selvinneen Suomen ensimmäinen budjetoitu kehitysapu maksettiin vuonna 1961 ja se oli kolmen miljoonan markan suuruinen. Rahallista apua edelsi Intiaan tehty yhteinen projekti vuonna 1957. Kehitysavun organisoimiseksi Suomeen perustettiin kehitysmaakomitea vuonna 1961 ja kehitysavun koordinoinnista vastaava kehitysaputoimisto vuonna 1965.

YK:n vuosikokouksessa vuonna 1970 teollisuusmaat lupautuivat auttamaan kehitysmaita 0,7 prosentin osuudella heidän bruttokansantuotteestaan. Vuoteen 2012 mennessä vain viisi teollisuusmaata ylsi tähän tavoitteeseen. Suomi maksoi vain vuonna 1991 yli 0,7 prosenttia bruttokansantulostaan kehitysapuna. Nykyään kehitysyhteistyöstä vastaa ulkoministeriö.

Kehitysavun muodot

Rahan lisäksi on muunlaistakin kehitysapua, joilla pystytään kehittämään ja parantamaan kohdemaan oloja pitemmäksi ajanjaksoksi. Tämä onkin suurin ero kriisiavun ja kehitysavun välillä. Kriisiavulla pyritään parantamaan oloja heti kriisin aikana ja sen jälkeen. Kun taas kehitysavulla pyritään saamaan kauas ulottuvia lopputuloksia ja parannuksia.

Apuna voidaan myös auttaa kohdemaata parantamaan sen infrastruktuuria, kuten rakentamalla uusia rakennuksia, tiejärjestelmää, vedenjakelua, sähkö- ja viemärijärjestelmiä sekä viestintäyhteyksiä. Metodiikka on mielestämme toisin sanoen sama kuin hyväntekeväisyystyössä, ainoastaan systemaattisemmin rahoitettuna.

Kehitysapuna voidaan pyrkiä parantamaan myös peruspalveluja kuten koulujärjestelmää ja terveydenhoitoa. Paikallishallintojen tukeminen ohjelmilla ja projekteilla auttaa parantamaan alueen kehitystä. Humanitaarinen apu konfliktien, epidemian tai luonnonkatastrofien aikana on myös kehitysapua.

Kehitysyhteistyön päätavoitteet

Köyhimpien maiden auttamista perustellaan toimintamahdollisuuksien, hyvinvoinnin, talouskasvun ja köyhyyden vähenemisen käsitteillä. Avun päätavoite on äärimäisen köyhyyden poistaminen maailmasta. Samalla kehitysavulla pyritään parantamaan muita yhteiskunnallisia ongelmia kuten tasa-arvoa, ehkäistään uusia konflikteja, ja suojellaan ympäristöä. Kehitysapu voi parhaimmillaan luoda hyvin tehokkaita käytäntöjä ja toimintatapoja kohdemaahan. Niiden vaikutus paranee vain paikallisten hallitusten jatkaessa uusien muutosten noudattamista.

Vaikuttavan kehitysavun ei siis pitäisi olla pelkästään rahan ja materiaalin jakamista vaan poliittista dialogia ja länsimaisen osaamisen jakamista.

Suomen kehitysyhteistyön määrä

Vuonna 2016 Suomi käytti kehitysapuun yhteensä 956 miljoonaa euroa. Tämä vastasi 0,44 prosentin osuutta bruttokansantulosta. Vuonna 2015 kehitysavun osuus bruttokansantulosta oli 0,55 prosenttia. Suurin kehitysavun saaja vuonna 2016 oli Afganistan, jolle annettiin kehitysapua 27 miljoonaa euroa. Afganistanin ohella kehitysapua annettiin samana vuonna eniten Nepaliin, Etiopiaan, Tansaniaan, Mosambikiin, Keniaan, Myanmariin, Etelä-Sudaniin, Vietnamiin ja Somaliaan.

Tutkimuksissa on selvinnyt, että suomalaiset pitäisivät erityisen tärkeänä kohdemaiden koulutusjärjestelmän tukemista. Vain 15 prosenttia suomalaisista haluaisi vähentää kehitysavun rahallista määrää. Auttamishalu näkyy myös hyväntekeväisyystyön tukemisessa, sillä suomalaiset osallistuvat ahkerasti erilaisiin keräyksiin ja tapahtumiin.

Taloudelliset resurssit ovat kiristyneet, ja vuonna 2018 Suomen valtion budjetoimat kehitysyhteistyömäärärahat tekevät bruttokansantuloon ainoastaan 0,38 % loven. Kokonaissumma on 886 miljoonaa euroa. Määrärahat on tarkoitus suunnata varsinaisen kehitysyhteistyön ohella muuhun kehitysyhteistyöhön. Kehitysyhteistyömäärärahoja on kavennettu viime vuosien oikeistopolitiikan seurauksena radikaalisti, ja Suomi on valitettavan kaukana YK:n 0,7 % kehitysyhteistyömäärärahasuosituksesta.

Varsinainen kehitysyhteistyö kuuluu ulkoministeriön vastuualueisiin. Varsinaiseen kehitysyhteistyöhön suunnatut varat on tarkoitettu YK:n, suomalaisten kansalaisjärjestöjen ja kehityspankkien tukemiseen. Lisäksi varoilla toteutetaan Suomen ja kohdemaan välistä kehitysyhteistyötä ja osa suunnataan humanitaarisen tuen antamiseen. Muu kehitysyhteistyö pitää puolestaan sisällä vastaanotettuihin pakolaisiin liittyviä kuluja sekä kehitysavuksi luokiteltuja kuluja.

Suomessa on käyty kiivasta keskustelu kehitysavun leikkaamisesta, mutta diskurssissa on kuultavissa myös vastapuoli, joka on sitä mieltä, että Suomen tulisi leikata kehitysavun osuutta entisestään YK:n vuonna 1970 laatiman asetuksen mukaisesti OECD-maiden tulisi ohjata julkisista varoistaan kehitysapuun 0.7 % bruttokansantulosta. Suomi on päässyt lähelle tavoitelukua vuonna 2015, jolloin se ylsi 0.6 % lukemaan. Viime vuosina prosenttiosuus on ainoastaan laskenut.

OECD-maista 0,7 % tavoitteen saavuttivat vuonna 2017 ainoastaan Ruotsi, Luxemburg, Norja, Tanska ja Britannia. Absoluuttisina lukuina ajateltuna suurimmat kehitysyhteistyövaravirrat tulivat Yhdysvalloista, Saksasta, Britanniasta, Japanista ja Ranskasta. Suomen kehitysyhteistyöhön suuntaama 0,38 % on melkoinen häpeäpilkku 0,7 % suositukseen yltävien Ruotsin, Norjan ja Tanskan rinnalla.

Maailmanlaajuista tilannetta tarkasteltaessa OECD-maiden ulkopuolisista maista yli 0,7 % bruttokansantulostaan antoivat hieman yllättäen Yhdistyneet Arabiemiraatit ja Turkki, joista ensimmäinen suuntasi kehitysapuun peräti 1,31 prosenttia bruttokansantulostaan.

Kehitysavun haasteet

Kehitysavun suurin haaste ei ole rahan puute, vaan avulla saavutettujen tulosten vähyys. Kehitysapuun on kietoutunut etenkin kohdemaissa korruptiota ja muita väärinkäytöksiä. Avun perille pääsystä on harvoin takeita, ja järjestelmien ja organisaatioiden pirstaleisuus aiheuttaa palvelujen ja avun sekavaa jakautumisen eri maissa.

Kohdemaiden demokratian kehittymättömyys, kehitysavun sitominen tavaran ja palvelujen ostoon avunantajamaasta sekä taloudelliset ehdot, kuten talouden vapauttaminen ja yksityistäminen, syövät kaikki valitettavalla tavalla kehitysavun vaikutuksia. Sama ilmiö on nähtävissä myös hyväntekeväisyyshankkeissa.

Maiden kehitykseen vaikuttavat suuresti alueella koetut konfliktit, sodat, luonnonkatastrofit ja epidemiat. Rikkaiden maiden kauppapolitiikka myös suosii vain rikkaita maita. Köyhimmät valtiot on pakotettu avaamaan maansa markkinat globaalille kilpailulle nopeammin kuin kehityksen kannalta olisi sopivinta.

Koulujen, terveydenhuollon ja vesihuollon yksityistäminen kehitysmaissa lisää epätasa-arvoa entisestään. Reilun kaupan kauppapolitiikka yksinään ei auta kehitysmaita ulos köyhyydestä, sillä niillä on vähän myytävää kansainvälisillä markkinoilla. Viime vuosina länsimaiset kuluttajat ovat alkaneet tiedostaa ostopäätöksiään entistä enemmän, ja eettisyys on muodostunut ostohetkellä tärkeäksi valintakriteeriksi.

Kehitysapu on kuitenkin mahdollistanut paljon hyvää. Viime vuosikymmenen aikana lapsikuolleisuus köyhissä maissa on vähentynyt puolella, aliravitsemus vähentynyt kolmanneksella ja koulutusta vaille jääneiden lasten määrä on supistunut puolesta alle neljännekseen. Vaikka Suomi on leikannut valitettavalla tavalla kehitysapumäärärahojaan, on suunta kehitysyhteistyöhön liittyvien pyrkimysten suhteen oikea.

Kehitysyhteistyöhön liittyy monia haasteita. Moni taloudellisesti tiukoilla oleva suomalainenkin pohdiskelee sitä, miksi apua suunnataa huomattavia määriä ulkomaisiin, kaukaisiin kohteisiin, vaikka avuntarvitsijoita löytyy huomattavasti lähempää. Henkinen pahoinvointi, arkipäivän köyhyys ja syrjäytyminen ovat yhteiskunnassamme todellisia ongelmia, jotka ansaitsevat niin ikään huomiota ja riittäviä resursseja.